Aamu – Runo

Aamut ovat

viritettyjen öiden

vanhaa kahvia

ps. En pyydä anteeksi hiljaista blogia, mutta siihen on kyllä ollut syynsä. Nyt sain käsiini Tapani Kinnusen uusimman kokoelman ja vaikka ymmärsin, mutta en pitänyt niin kovasti aiemmista kokoelmista, niin tämä vaikuttaa kyllä hyvältä niihin verrattuna. Minähenkilön pokka on sellainen kuin pitääkin. Ja se näkyy. Kirjoitan myöhemmin tarkemman analyysin, mikäli ehdin.

Runo Vapusta

Klara Vappen (vapun jälkeen)

Veden ja lujasti räyhätyt,
vapun riistämät kadut,

sisällissota, muutaman,
miehen kaupungissa.

Hyökkäyshuutoja:
ennenaikaista naurua, voitosta,

joissa shakki ja matti
antavat ottaa kuvia,

paiskaavat kättä yhteiselle,
näytelmälleen.

patetiaakohänkö

Minun aseettomuuteni,

kuluttaneet katu-uskottomuuteni
ja kengät.

Olen piirretty välittämisellä, piiritetty.

Huomio.

Olen huomannut muutamia kertoja, ettei etusiven vieressä oleva linkki ylhäällä ole riittävän selkeä, ja siksi tein siitä aikoinaan linkin myös linkkeihin. Kirjoitin viimeyönä yhden pitkän runon, joka paisua kolmen runon sikermäksi. Vielä en tiedä mitä sillä teen, mutta uhmaten kaikkia itselleni lupaamistani säännöistä poiketen laitan runot esille sinne.

Kyseisä runoja pääset lukemaan myös klikkaamalla tätä sanaa.

Piti kirjoittaa analyysia ja arvostelua romaanista DeLillo, Don: Valkoinen Kohina

(Kun huomasin mihin tämänkertainen kirjoittamiseni menee niin paljastettakoon todella, että puhun luovan kirjoittamisen puolesta ihan sinne alkutaipaleelle saakka enemmänkin kuin aiheessa mainnitusta kirjasta)

Tammen julkaiseman Keltaisen kirjaston sarjasta löytyy luotettavia asioita luovan kirjoittamisen aseiden luodeiksi. Niitä löytyy jokapuolelta. “Salaisia koodeja, sanomia, informaatioita”, vapasti DeliLillon tyyliä matkien. Tämän kirjan on suomentanut Helene Kortekallio ja käsittääkseni se on ilmestynyt 1986 Suomeksi ja Yhdysvalloissa se on voittanut parhaan kaunokirjallisen teoksen palkinnon vuonna 1985.

Kirjan päähenkilö opettaa Hitleristä Collegessa, Iron Cityssä. Hetkinen. En minä selosta kirjaa Teille. Annan sen suurellisten sanojen tulla kauttani ja selostan vain hieman tunnelmasta, jonka kirja lukijalleen voi antaa.

Läsnä ovat kuolemanpelko, eksistentialismin informaatiotulva  mainoskatkoina ja metakäsitteinä sellaisella tavalla lukijan kasvoille, kuin maailman parhaan musiikkivideon data olisi kiteytetty muutamaan sekunttiin ja olisi silti luettavissa tuoreena lihana, verenä, virtana, vetenä, jatkumona, joka muistuttaa sisälmystensä monimuotoisuuden unohtaneelle agnostikolle tuhat tapaa jatkaa kuolemanjälkeistä elämäänsä. Eikun. Antaa olla. Mielestäni juuri ennen kirjan loppua tulee jotain muutamia toistavia kohtia, ehkä ne ovat tylsää suvantoa, jotta loppu iskisi enemmän.

Puhun lukijoille nyt kuin he ehkä haluaisivat joskus elämässään kirjoittaa, tai kirjoittavat jo. Mielestäni elämässä ei ole aikaa lukea jokaista kirjaa, johon joku saattaa lisämateriaalina pudotella viittauksia muihin kirjoihin, jotka tietenkin olisi pakko lukea myös, ei aikaa kuunnella jokaista klassikkoa(tämän todistaa jo Uskollinen Äänentoistokin, jonka klassikkolöydöksiin on pakko kuulua jonkinlaista luonteen sisäsyntyistä taitoa, nähdä kaikkia elokuvia, joihin me keksimme riittävän hyvät perustelut katsoaksemme sen siitä ja siitä syystä.

Saati, että kirjailijoilla olisi aikaa kirjoittaa jokaista ideaansa ylös jossakin muodossa. Minä muistan kun ns. kollegani kirjoitti kolmen sivun listan kirjoja, jotka minun tulisi lukea ennen kirjoittamiseen ryhtymistä. Haluni kirjoittaa oli kova, mutta tuo kirjallisuustieteilijän opeteltu ja/tai olemassaoleva karisma ja repliikit(maneeritkin joita myöhemmin pohdin harjoitelluiksi) baareissa tekivät minuun vaikutuksen. Muistutin häntä joskus kirjoittamastaan kirjeestä ja sen viimeisestä lauseesta kirjalistan lopussa:
“Mitä tehdä kun taiteen viehätys ei enää riitä?”

Myöhemmin analysoin väitteen relativistiseksi perusteluksi olla itse tekemättä taidetta koska omat resurssit eivät enää riitä siihen. Siksi meidän on arvosteltava itseämme ja muuta toimintaamme tarpeettomaksi, jotta voisimme rauhassa avata seuraavan pullon ja valmistautua seuraavaan viikkoon, jolloin meidän on taas jatkettava samaa likaista työtä ilman, että saamme mitään hyötyä ajastamme yliopistossa. Minulla ei ollut silloin vastausta tuohon väitteeseen, mutta nyt minulla on väite, joka on tietyllä tavalla vastaus menemättä sen enempää ontologian tuolle puolen ja se vastaus olisi.
“Tehdä taidetta itse.”

Kaikkia vastaperusteita uhmaten.

Tällöin myös kiinnostus taidetta kohtaan ssaattaa lisääntyä. Ainakin sitä omaa sairasta ja narsistista osaa itsestämme, joka uskoo, että vain meidän taiteemme on taidetta.

Takaisin ns. aiheeseen, eli, jota minun piti ensin analysoida.  Mielestäni tämä kirja sopii hyvin vaikka ensimmäisille luovan kirjoittamisen askelille luettavaksi. Tämä kirja on yksi lisäys postmodernin ja eksistentialismin loputonta luuta, perspektiivejä, ja tyylejä keräilevä kirjoittaja tarvitsee tätä kirjaa. Luovan kirjoytittamisen oppaat häviävät muille kirjoille kunhan kirjoittaja on oppinut häikäilemättömästi hyväksikäyttämään kirjoja omiin tarkoitusperiinsä, lataamaan verbaalisia lippaitaan, kuorimaan kermoja päältä, eli en tarkoita välttämättä syväluotaataavaa tutkimista, mikäli se ei ole sitten aivojen valmis operaatio kaikesta huolimatta, vaan pragmaattinen hyväksikäyttö ja sanojen, tunnelmien ja  kontrastien varastelu ja käsittäminen on tietynlaista matkustelua. Mikäli omaa vielä opettajat, jotka ovat valmiita ylikehumaan, haukkumaan lyttyyn, saamaan sinut vihaamaan omaa tekstiäsi, hukkaamatta omaa ääntäsi, voit lopulta hylätä opettajat.

Lähikriitikko on kuitenkin  hyvä ehkäisemään pakollista lumisokeutta Suomessa ja hän saa sinut ehkä väistämään pahimmat kirjoituksesi niin, että et joudu häpeämään niiden julkisuutta myöhemmin.  Mitä tahansa saa julkisuuteen beat-runoudella tai rahalla, mikäli Turulla vielä rahkeet riittävät siittämään lisää bukowskeja maailmaan.

Toisto, toisto, toisto, loisto, hohto, ja refleksi. Valehtelijat ja runoilijat käyvät varmasti jossain vaiheessa beat-vaiheen läpi, jotkut löytävät äänensä uudelleen ja unohtavat sen. Jotkut jäävät sinne. Valehdellakseen(kirjoittaakseen fiktiota), on kuitenkin ymmärrettävä toiston merkitys. Kuinka sillä painetaan jokin asia kuin tatuointi ihmisen päähän ja saamaan tämä uskomaan valheeseen kuin se olisi ollut hänen itse keksimäänsä. Tai hän ainakin toivoisi, että se olisi hänen itse keksimäänsä kunnes valhe tulee paljaaksi, mutta fiktiossa valheella on lupa olla läsnä. Kaiku. Ylitä äänesi nopeus. Vaihda suoraan ykkösestä neloseen kuin ajaisit rynnäkössä nelivetoisella tratorilla vihainen maajussin välineistö kädessäsi. Olet selvillä itsestäsi. Kirjoita itsesi historiaan. Tee se vaikka ilman syytä ja huomaat, että muuten olisitkin jo mielisairas. Nyt olet väistänyt sen. Kirjoitat edelleen ja ikäsi lähenee ties mitä.

(Allekirjoittanut puhuisi etiikan puolesta, mutta ei tee sitä kun se ei ole enää muodissa ja se on jokaisen löydettävä itse. Oma äänensäkin heidän on löydettävä. Ja ontologinen, perimmäinen totuus onkin sitten jo jonkin muun blogin asia. Allekirjoittanut myös pelkää, että hänen pokkansa läpi nähtäisiin jos hän alkaisi puhumaan hyvyydestä.)

Siksi romaanin päähenkilö opettaakin Hitleristä. Välttääkseen kuolemanpelkoa. Väistääkseen itse jonkin isomman asian taakse. Vai siksikö mekin  pakenemme taiteeseen? Väistääksemme? Suljen saarnavasta sävystä väsyneen suuni ja pyyhin ruudun pois syljestä, sillä kirjoittamastani tekstistä puuttuu nyt sen multihuipennus, jonka kirjoitin ensimmäisellä kirjoituskerralla ja toisella kirjoituskerralla tyydyin tällaiseen typerään selitykseen.

Aikaisemmin:
“Sulle on näköjään sama missä fiiliksissä mennään nukkumaan.”
“Nuku sitten sohvalla, laitan sun tavarasi siihen.”

Myöhemmin:
“Tule nukkumaan, kello on jo puoli kuusi.”
“Luet kirjaa?”

Myöhemmin:
“Varo mun työpaitaa, se on valkoinen ja sun huulista valuu verta.”

irrallinen runo numero Yksi

Irrallinen runo numero Yksi

Nukkua valppaana kuin Jalostettu eläin,
purra kaulasta valtimo, hidastus,

painaa pää tyynylle huolitellen,
hengittää hiekkaa juoksuhaudassa
kuin laitonta piristettä

olla äkkiliike
nopea haravan tuki

—

Syntyi yöllä luettuani romaanin loppuun.